torstai 3. elokuuta 2017

Pallas 2017 - Hikeä, hampurilaisia ja yksille

Viimeiseen aamuun heräsin samassa hengessä kuin oli koko edellinen päivä sujunut: hikisenä. Yötön yö lämmitti, aurinko paistoi ja teltassa lämpötila oli varmasti lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Kello ei ollut vielä viittäkään, joten yritin taistella epätoivoisesti unta tavoitellen vielä hetken. Ennen seitsemää oli pakko luovuttaa ja todeta, että liian hiki. Anna oli todennut samaa, ja koska lämmöstä huolimatta mäkärät olivat edelleen seuranamme, emme jääneet kovin kupeksimaan, vaan olimme rinkat selässä viimeisellä etapilla jo puoli yhdeksän. Samoihin aikoihin kodassa väki alkoi vasta heräillä. Pannahisen viileässä kodassa nukkuneet porvarit.

 Rihmakurusta löytyi vielä reilusti lunta. Tarmo huvitteli laskemalla siinä mäkeä.



Aika monta päivää se vaati, mutta jossain vaiheessa se rauhoittuu Tinttikin.


Reissun viimeinen tankkaus. Anna juotti koirille herkkuvettä, jota suorastaan jonotettiin.

Viimeisiä nyppylöitä.

 Autolle pääseminen jotenkin tuntui ilahduttavan myös koiria. Koskapa olimme lähteneet liikkeelle perin ajoissa, pääsimme autolle jo puolilta päivin. Availimme auton ja häkkien ovet, ja nelijalkaiset sankarimme varmistivat melko nopeasti, etteivät jää kyydistä. Huuma hyppäsi määrätietoisesti kuskin paikalle. Varmasti sillä oli joku hieno suunnitelma seuraavasta kohteesta.


Jotta seikkailut eivät vielä olisi olleet ohi, ajelimme takaisin Ouluun Äkäslompolon ohittavaa reittiä. Tämä suorastaan pakotti meidät vierailemaan Jounin kaupassa. Haaveeni hampurilaisesta ja limpparista toteutuivat myös. On se jotenkin aina maastoreissun jälkeen hieman erikoista saada ruoka valmiiksi eteen tarjoiltuna. Ei tarvitse lämmitellä retkikeitintä eikä tiskata astioita. 

 Tässä poseerataan Jounin kaupan porolla.

 Tässä syötiin haNpurialaisia ja muuta roskaa. 

Ouluun päästyämme yritimme tehdä itsestämme jälleen ihmisten näköisiä. Saunaa, suihkua, puhtaita vaatteita ja muita ylellisyyksiä. Vaikka reissu painoi jaloissa, suoritimme vielä etapin nimeltä "yksille". Laitoin vallan mekon päälle ja kävin halaamassa Toripolliisia.

 Tässä halasin Toripolliisia.

 Tässä me oltiin yksillä.

Miten tämän kaiken nyt sitten tiivistäisi? Millainen fiilis jäi? Mitä opin?
* Seura oli erinomaista. Ja söi jopa kantarelleja!
* Suklaata ei ole reissussa koskaan liikaa.
* Kuivatut lihat ja kasvikset onnistuivat taas yli odotusten. Tälle vahva suositus!
* Vesi tunturissa on maailman parasta. Ei vedä mikään vertoja sille, kun saa täyttää pullon kylmästä, virtaavasta purosta vedellä, joka ei maistu miltään.
* Polkka ja Huuma ovat erinomaisia retkikavereita. Vaivattomia ja helppoja. Tintistä saa olla koko ajan vähän huolissaan, että juokseeko liikaa ja meneekö tassut rikki (ja vähänhän ne meni). Hinku 10 vuotta alkaa olla hiukan vanha. Kyllä se mukana jaksoi, mutta lepäsi paljon ja aina mahdollisuuden tullen. Se olisi varmaan ollut ihan yhtä onnellinen, jos olisi saanut tämän ajan nukkua kotona sängyn alla. Että voipi olla, että tämä reissu jäi Hinkun viimeiseksi pidemmäksi vaellukseksi. Minua se hieman surettaa, mutta onneksi Hinkua ei.
* Pallas - Hetta- reitti on minun makuuni liian paljon käytetty. Paitsi että ihmisiä tuli vastaan liikaa, minua häiritsi merkittävästi liian selvät ja leveät polut. Mahdollisuus eksymisen jännään jäi kokonaan saavuttamatta. Vaikka reissu oli kiva, tuonne tuskin enää liikahdan uudelleen.

Mitäs sitten tehtäisiin?


Pallas 2017 - Blood fest ja hikeä pyllyvaossa

Kodassa viileni yöllä niin, että heräsin pääni vieressä nukkuvan Polkan tärinään. Nukahtaessamme kodassa oli vielä nuotion takia ollut lämmin, mutta korkeassa kodassa lämpö katoaa nopeasti. Fleecetakit rekuille niskaan, ja takaisin unille.

Jos yöllä olikin rekkuja hetken paleltanut, aamu valkeni kauniina ja lämpimänä. Aamutoimien jälkeen suuntasimme paluumatkalle kohti Pallasta.

 Polkka reppuretkeläinen.

 Taakse jäi Outtakka.

 Helteen helliessä tunturilammet helpottivat koirien oloa.

 Huuma.

 Juniorijaosto Tintti ja Polkka.

 Kuvat eivät tee oikeutta Lumikeron nousulle. Hiki tuli. Pehi, pihi, tihi jne.





 Mummakoira ymmärtää taukojen merkityksen. 




 Tässä saa aavistuksen reittimerkeistä ja polkujen leveydestä. Tällä reitillä ei eksy sokea kanakaan..

Lounasta nautimme vasta suurimpien ylitysten jälkeen Montellinmajalla. Alla oleva kuva antaa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten paljon tavaraa kaksi lounasta valmistavaa retkeilijää saa levitettyä ympäristöönsä ihan muutamassa minuutissa. Mainittakoon, että mikään tavaroista tai roskista ei tietenkään jäänyt maastoon, tai edes Hannukurun keräyspisteelle. Poltettavat roskat poltettiin notskeissa, muut tuotiin mukanamme pois, niin kuin retkeillessä aina kuuluukin. 


 Montellinmajan maisemia.
 Vielä illalla aurinko lämmitti hikisesti ja koirat nauttivat lammikoissa puljaamisesta.

Illalla ohitimme Nammalakurun tuvan. Etukäteen olimme miettineet, että jäisimme siihen yöksi, jos paikka ei ole kovin kansoitettu. Pusikossa kuitenkin hyppeli kameroiden kanssa täti ja poika kuvaamassa pesivää kiirunaa. Täti oli kovin huolissaan siitä, että koiramme saattavat häiritä pesivää lintua. Tälläkin kertaa kuitenkin suurimman häiriön eläimille aiheutti täti itse. Koirat kun ovat koulutettuja, eivätkä välitä linnuista, tädeistä tai pojista. Vielä kun saataisiin ne täditkin koulutettua, niin linnut saattaisivat saada pesiä rauhassa. Koska allekirjoittanut on luonteeltaan hieman terävä ja omaa jäljelle jäävää hyökkäyshalua, päätimme jatkaa matkaa tutulle Rihmakurun kodalle.

Rihmakurulla tilanne oli ötököiden osalta merkittävästi muuttunut. Nyt oli toinenkin mäkärä tarjolla. Jos olisi ollut proteiinille tarvetta, olisi voinut avata suunsa ja juoksennella hetken tunturikoivikossa. Tästä johtuen suoritimme iltapuuhat melkoisella tehokkuudella. Ja kuulkaa, tänään oli sienipäivä! Carbonaran sekaan heitettiin reilusti kantarelleja, ja Annakin söi ruuan itkemättä! Koirat oli päästetty jo ennen ruokailua telttoihin suojaan mäkärähyökkäystä. Pörrötin omieni karvoista mahdollisimman paljon itikoita pois ennen kuin päästin rekut telttaan, mutta niin vaan teltan katossa parveili kymmenittäin hyvin syöneitä mäkäriä. Tästä seurasi varsinainen blood fest, kun nypin mäkäriä telttakankaasta ja koirista. Ensimmäisessä erässä laskin tunkeilijoita olevan noin 40, ja koska ne olivat lähes kaikki tikanneet koiria, käteni olivat verestä punaiset, kun sain kaikki poistettua teltan ulkopuolelle. Päätin vielä päästää koirat pikaisesti pissille (punakynällä virhe!). Ravistelin jälleen koirista ötökät mahdollisimman hyvin ja raotin teltan ovea vain juuri sen verran, että siitä mahtui koira kerrallaan sisään. Tästä huolimatta jouduin sakkokierrokselle tyhmyyteni takia, ja sain suorittaa teurastuksen uudelleen.. Anna yritti houkutella minua viinikesteille omaan telttaansa, mutta kieltäydyin enää poistumasta teltasta. Välillä kuulosti siltä kuin ulkona olisi satanut, mutta todellisuudessa ääni tuli telttakankaaseen törmäilevistä ötököistä. Muita ulkoa kuuluvia ääniä oli humalaisen vaelluskaverin jorinat. Tiedättekö sen naapuripöydän naisen, joka huutelee viereisiin pöytiin ja joka on merkittävästi enemmän humalassa kuin kukaan muu paikalla oleva? No näin.

Lämpötila teltassa oli varsin lämmin, joten jätin koirat pukematta enkä tunkenut itseänikään makuupussin syövereihin kokonaan. Nukahdin haaveeseen Pepsi Maxista ja hampurilaisesta. 

Kantarelli-carbonaraa!

torstai 6. heinäkuuta 2017

Pallas 2017 - Outtakkan takaa nousee myrsky

Aamu valkeni.. ei kun hetkinen.. ei valjennut, sillä yöttömän yön ansiosta valoisaa oli koko ajan. Mutta torstaina siis aamu oli kirkas, muutama mäkäräinen ja hyttynen lentelivät siellä täällä, ikään kuin varoittaakseen, että kaverit ovat myös kohta saapumassa.

Olimme suunnitelleet tekevämme päiväretken kohti Outtakkaa, Ounastuntureiden korkeinta kohtaa. Tarkoituksena oli mennä fiiliksen mukaan, syödä maastossa ja palata sitten illaksi takaisin teltoille (ja saunomaan). Tämä tarkoitti siis sitä, että mukana oli kevennetyt rinkat ja koirien reput jäivät kokonaan matkasta pois. Maastot olivat alkumatkasta selvästi rehevämpiä  kuin aikaisemmat, ja muuttuivat sitten suoksi ja varvikoksi.
 Tässä oli koreaa puronvartta Hannukurulta pohjoiseen.

 Tunturikoivikon jälkeen ohitimme Pahakurun tuvan ja saavuimme suolle. 

Keli oli mainio, ja päätimme suunnata pois polulta kohti Outtakkaa. Annalla oli taas nälkä, joten virittelimme Trangian laakealle kivelle. Olin aamulla laittanut vaivalla kuivaamani kanan jauhelihat turpoamaan veteen, ja lisäsimme ne pataan. Kun ruoka saatiin porisemaan, huomasimme Outtakkan takaa nousevat pilvet. Tunturin takana selvästi satoi kovaa, ja tuuli alkoi nousta. Pilvet olivat mustat ja ne tulivat kohti kovaa. Pienellä jännällä siinä sitten odoteltiin, että saadaanko ruoka valmiiksi ennen kuin kastutaan kunnolla. Ja ei saatu. Vettä tuli taivaalta enemmän kuin vähemmän ja tuuli puhalsi pohjoisesta. Siinä sitä sitten vedettiin kanapataa lusikalla suoraan kattilasta. Pienen haasteen aiheuttivat lusikkaan osuneet pisarat, jotka lennättivät osan ruuasta maahan (koirien nuoltavaksi). Mutta oli se kana hyvin onnistunut! Aina jotenkin vähän jännittää nuo itse kuivatut, mutta tuskin olisi maistanut eroa, vaikka ruoka olisi tehty tuoreeseen jauhelihaan. 

 Tässä päätimme pitää lounastauon. 

 Tässä myrsky on nousemassa Outtakkan takaa. 

Kun ruoka oli vedetty kitusiin, käännyimme niillä sijoillamme ja lähdimme palaamaan takaisin kohti Hannukurua. Paluumatkasta ei ole kuvia (koska satoi vettä) eikä paljon muistoja (koska märkää, kylmää ja v*tutti). Hannukurussa suuntasimme kodalle, laitoimme tulet ja yritimme suorittaa jonkinlaista kamojen ja koirien kuivausta. Vaatteiden ja kenkien vedenpitävyys tuli testattua ja huomattua, että Annan kengät ja minun housuni eivät kestä enää tuollaista määrää kosteutta. 

 Tässä Huuma ja Tintti ovat ihan väsyneitä sateessa pihalla tarpomiseen.

Ilta kului enimmäkseen kodassa istuskellen ja tulta kohennellen. Päivälliseksi teimme varsinaista herkkuruokaa: BBQ-pataa kuivatulla jauhelihalla ja sipulilla tortillalettuveneissä, päälle sulatejuustoa ja paahdettua sipulia sekä ruokajuomana punaviiniä. Täydellä mahalla pyörimme vielä lämmittelemään saunaan. Kaksi autiotuvalla majoittunutta nuorta miestä oli saunassa meitä ennen, joten emme tälläkään kertaa joutuneet odottamaan saunan lämpenemistä. Tällä kertaa kaikki muistivat myös ottaa pyyhkeet mukaansa.. Yöksi päätimme jäädä kotaan nukkumaan, kun ruuhkaa ei muuten Hannukurussa ollut. Jännästi edellisenä yönä Hannukurussa oli useampia telttoja (ainakin kolme meidän telttamme lisäksi), porukkaa sekä autio- että varaustuvassa ja vielä kodassakin. Nyt meidän lisäksemme vain autiotuvalla oli porukkaa. Tämä ilmeisesti johtui siitä, että Hetasta juhannuksen jälkeen maanantaina lähteneet saapuivat perille juuri keskiviikkona, ja päivää myöhemmin ruuhka oli poistunut edeltämme kohti Pallasta. Meille päivän askelsaldoksi jäi vain 26500, joka on minulle sellainen hieman normaalia reippaampi arkipäivä. Kävelyä (kevyen) rinkan kanssa tuli vain 7 km, mutta eipä jäänyt harmittamaan. Tyhmintä vaellukselle lähtiessä on, jos matkassa on kiireen tuntu. Että pitää ehtiä jonnekin johonkin tiettyyn aikaan. Nyt sitä hätää ei ollut, eikä pieni lepopäivä ole koskaan pahitteeksi. Lomalla kun ollaan.

 Illan herkkupäivällinen.

Tässä on Hannukurun kota ilta-auringossa.

Tässä Anna yritti grillata tossujaan. 

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Pallas 2017 - Lumikero sijaitsee 662 metriä taivaaseen

Noin kello 4. aamuyöllä heräsin sateen ropinaan. Käänsin kylkeä ja toivoin, että kun heräämme, ääni olisi poissa. 56 minuuttia myöhemmin herään uudelleen, tällä kertaa siihen, että illalla nautittu viini haluaa poistua elimistöstäni (alakautta, huom.). Sinnittelin tunnin, jonka jälkeen oli pakko lähteä ulos kastumaan. Koirat onneksi olivat edelleen niin katatonisessa tilassa, että niitä ei poistumiseni juuri kiinnostanut.

Päivän varsinainen herääminen tapahtui muutamaa tuntia myöhemmin. Vaikka sen jo tietää vanhasta kokemuksesta, että aamutoimet vievät maastossa aikaa (ja se ei haittaa mitään!), se joka kerta hieman hämmentää. Kotona pystyn lähtemään 40 minuutissa heräämisestä töihin niin, että olen käyttänyt koiria lyhyen lenkin ja ruokkinut ne, vaihtanut vaatteet, meikannut, siivonnut tukan ja syönyt pikaisen aamupalan. Vaikka edellä mainituista asioista maastossa jää puolet tekemättä, aamutoimiin saa helposti kulumaan sellaiset kaksi tuntia. Veden hakeminen vie oman aikansa, samoin trangialla veden lämmittäminen (puuroa ja aamuteetä varten), aamupala, tiskaus, koirien ruokinta, uudelleen veden hakeminen (kun edelliset on jo käytetty aamupalaan ja koirien ruokintaan), makuupussin ja -alustan sekä teltan tuulettaminen (paitsi ei sateella, koska haisevat ja tunkkaiset kamat on märkiä kivemmat) ja niiden kasaaminen ja rinkan pakkaaminen.
Matkaan lähdettiin sateisessa ja koleassa säässä. Hetta-Pallas- reitti on 3-metrisillä tolpilla merkattu
 ja polku on niin selvä, että sokea kanakin osaisi suunnistaa reitin läpi. Tuntureilla ja kuruissa oli paikoin vielä lunta!

Tässä todistusaineistoa: Tintti kantoi ihan itse ja reippaana yhtä repuista!

Tiedossa oli, että nousua on luvassa toinenkin metri päivän aikana. Lähdimme matkaan jälleen samassa hengessä kuin koko reissuun, että saapi nähdä, mistä illalla itsemme löydämme. Ensimmäinen lyhyt tauko pidettiin Nammalakurun tuvalla, jonne oli yöpymispaikaltamme noin kolmen kilometrin patikka. Siitä matka jatkui kohti Montellinmajaa, joka on poromiesten tupa, mutta myös retkeilijöiden käytössä. Reitti käytännössä kallistui koko ajan joko ylös- tai alaspäin. Montellinmajan kohdalla baana oli leveä, suoranainen kansallispuiston valtatie, mutta kapeni sitten kivikkoiseksi ja alkoi kohota ylöspäin. Ja sitä nousuahan sitten oli. Välillä laskeuduttiin alemmas, vain jotta voidaan nousta jälleen ylemmäs. 

Tässä saavuimme Nammalakuruun. 
Ja ei, etualalla näkyvä rakennus ei ole tupa, vaan huussien rivistö!!

Tässä on Tintti, kun se kantoi reppua ja pyysin sitä poseeraamaan hetken. Jonnekin korvat katosivat.

Ja tässä on Hinku, uljas repunkantaja, kun se tauotti Huumaa hetken repunkantovelvollisuuksista.
Pientä ylpeyttä hän selvästi tunsi rinnassaan, kun ei ollutkaan vielä hyllytetty tärkeistä tehtävistä.

Hotelli Montellin kyltti.

 Se isoin nousu oli Pallaksen tunturijonon korkeimmalle huipulle Lumikerolle, korkeus merenpinnasta 662 metriä. Aika pieni nyppylä siis maailmankaikkeudessa, mutta 18 kilon rinkka selässä laittoi kyllä hapot liikkeelle pohkeissa, reisissä ja pakaroissa. Talkkiakin jäimme kaipaamaan. Maisemat huipulta kyllä korvasivat hikisen nousun. Näkymää aukeni joka suuntaan kilometritolkulla. 


Tässä sitä mennään. Kiviä on. (Ja Tintti kantaa reppua!)

Lumikeron huipulta näkyi kauas ja kaikkialle.

Taukoa pidimme Suaskurussa. 

Lounasaika oli mennyt auttamattomasti ohi kiipeilyn tiimellyksessä, ja Annalla oli ollut nälkä jo ainakin viimeiset viisi tuntia. Suaskurun kota oli ainoa, jossa oli reissumme aikana vedenkeittokehoitus. Piha oli lisäksi niin kivinen, että pihapiiriin teltan pystyttäminen oli suoranainen mahdottomuus.

 Pieni sorderpollie oli kovin rasittunut päivän patikasta, ja otti päikkärit takkiani vasten kodassa.

 Nykäisimme ruuan tulille.

Jälkiruuaksi kaakaota ja vaahtokarkkeja! Vaahtikset olivat vallan mahtava lisä kaakaoon, 
eivätkä ne edes paina käytännössä mitään.

Suaskurun tuvalle saapui useampia muitakin ihmisiä, ja koska telttapaikkana (ja veden keittämisen takia) paikka ei ollut ihan ykkössuosikki, päätimme vielä iltaa vasten lähteä jatkamaan matkaa Hannukuruun. Intoa matkan jatkamisesta ei ainakaan vähentänyt tieto Hannukurussa sijaitsevasta saunasta!

Taakse jäi Lumikero. 

Hannukuru on varsinainen tunturin leirikeskus. On autiotupa, on varaustupa, kota, tulipaikkoja useampi, telttapaikkaa vaikka miten, huusseja ja varastoja siellä täällä ja tietenkin se sauna. Leiri pystyyn, hikiset vaatteet tuulettumaan ja saunaan hankkimaan uusi hiki. Toinen  meistä (en nyt mainitse tässä mitään nimiä, ettei tule kenellekään paha mieli) unohti pyyhkeensä teltalle ja joutui kuivaamaan puhtaan nahkansa hikiseen t-paitaan. Aika hyvin tehty mielestäni.
Tässä Hannukurun leiri. Haltin ulkoteltan kuivailin erikseen aamun jäljiltä puun oksalla.

Tässä on hikistä ja märkää vaatetta kuivumassa tunturikoivun oksalla.
Huomatkaa jälleen rauhallinen bordercollie. 


Tässä on Hannukurun sauna. Anna luki seinältä ohjeita saunamaksun (7 eurorahaa) maksamiseen.

Iltapalaksi vedimme tomaatti-mozzarellasoppaa ja telttaan ehdimme vetäytyä vasta lähellä puolta yötä. Niin se aika tunturissa kuluu. Koko päivän saldo oli askelina 45 065. Ihan kivasti. Noin niinku 18 kilon rinkka suurimman osan ajasta selässä. 

PS. Anna kertoi, että kakkonen oli tullut!